Tauolta palaamista. Taas.

En ole nähnyt syytä kirjoittaa blogia kun olen leijunut onnellisuudessa. No, paluu arkeen tuli vähän yllättäen. Aloitin terapeuttisen työtoiminnan, hankin pidemmältä ajalta valtavan määrän univelkaa ja katastrofin ainekset olivatkin jo kasassa.

En oikein tiedä mikä jakso minulla on, maniaa tämä ei ole, ei sekamuotoista eikä masennustakaan. Mutta väsyttää koko ajan vaikka nukkuisin miten, ja olen taas lopettanut syömisen. En saa mistään iloa, paitsi tietenkin siitä kun huomaan kylkiluideni törröttävän pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. 

Toisaalta en tunnista masennusta kun sellaista ei minulla ole ollut aikoihin. Seksiriippuvuuttakin on taas ilmassa mikä viittaisi enemmän maniaan. Mutta en shoppaile ja rahankäyttöni on pysynyt kurissa paremmin kuin koskaan aikaisemmin. En voi soittaa lääkärille kun en tiedä mikä minua vaivaa.

Toisaalta voi myös olla, että vointini on niin hyvässä pisteessä että tämänhetkinen olotilani on yksinkertaisesti vain unenpuutetta ja stressiä eikä sillä ole mitään tekemistä sairauteni kanssa. Tämä ajatus tuntuu ihan loistavalta vaikka olotila ei ole mitenkään imarteleva.

Mutta parisuhteeni ikuisuusriita liittyen syömisiini on taas täällä. Huomaan taas että en oikeastaan jaksa kiinnostua vaikka läheiseni olisivat miten tahansa huolissaan, sillä törröttävät kylkiluut ja ohenevat käsivarret tuottavat minulle jotain sairasta mielihyvää ja tyydytystä mitä en ole koskaan saanut mistään tässä mittakaavassa.

Nautin näläntunteesta, siitä kun voin olla syömättä. Nautin ihmisten katseista kun he tajuavat miten laiha minusta tullut. Ärsyynnyn nalkutuksesta ja huomauttelusta siitä mitä syömättömyys tekee vartalolleni ja psyykkeelleni. En tajua miksi ihmiset eivät tajua että tämä on minun valintani, minun elämäni ja minä päätän siitä.

Toisaalta tiedän myös että kun taas alan syömään, tajuan miten paljon parempi olo minulla on ja painon pieni nousu ei vaivaa. Mutta tässä vaiheessa en osaa ajatella sitä. Kaikki väittävät että sairastan syömishäiriötä, mutta itse tiedän että tämä on vain minun tapani käsitellä stressitilanteita joille en mitään. 

Toisaalta, olen miettinyt että jatkuva väsymykseni saattaa myös johtua syömättömyydestä. Mutta vetoan silti univelkaan että kukaan ei tajuaisi miten paha tilanne on. Paino on laskenut hurjasti vaikka olen nälkiinnyttänyt itseäni vasta kolmisen viikkoa. Ja se tuntuu hyvältä.

En tunne olevani sairas. Tiedän että en ole. Mutta kaikki muut huutavat ja tahtovat että hakeudun hoitoon, vaikka kyseessä on tavallisesti ohimenevä vaihe joka kestää ajan x. Mutta painoni ei yleensä palaa ennalleen vaikka alankin syömään, sillä syömiskausillakin syön minimaalisesti, tavallisesti lähinnä jugurttia ja muroja välipaloina ja ruokaa hyvin vähän siihen nähden mitä kulutan. 

Minun piti alunperin kirjoittaa stressistä mutta ilmeisesti syömispakkomielle on nyt pinnassa. 

Mutta niin, stressi. Se alkoi heti ensimmäisesti harjoittelupäivästä. Epäonnistumisen pelko hyppäsi silmille ja valvoin yön miettien että olin ryssinyt koko homman yhden kommentin takia joka oli puhtaasti vain heitto. Edelleen joka päivän jälkeen koen epäonnistuneeni jossain asiassa, joko en ole tehnyt tarpeeksi tai sitten olen sanonut jotain mikä jää vaivaamaan. 

Toivon että tämä menisi joskus ohi, on niin hemmetin uuvuttavaa kuvitella kaiket päivät pilanneensa kaiken vaikka oikeasti ei ole pilannut mitään. Olen vain niin saatanan väsynyt mutta en voi nukkua.

Paluu näppäimistön ääreen

Tässä taisi käydä niin että en 4 kuukauteen edes ajatellut koko blogia. Mutta sain rohkaisua että pitäisi jatkaa, ja minulla on tarve purkaa tunteitani jonnekin joten blogin kirjoittaminen voi olla ihan hyvä idea.

Miten menee? Ihan hyvin kai. Syksyn mania selätettiin ilman lääkitysmuutoksia, siihen tarvittiin vain hieman aikaa ja säännöllistä nukkumista ja vielä hieman lisää aikaa. Mania johtui todennäköisesti lukion aloittamisen ja olemattoman stressinsietokykyni loistavasta yhdistelmältä, ja kun hampaat irvessä jouduin useammalle ihmiselle myöntämään että voimavarani eivät riitä siihen olo alkoi helpottaa.

Bloggaustaukoni on tapahtunut paljon ja ei mitään. Terapiatyöskentelyni on edennyt ja olemme päässeet aloittamaan viimeinkin tällä viikolla kauan odottamani EMDR-terapian. Vielä on pitkä matka varsinaiseen työskentelyyn mutta turvapaikkaharjoituksia on tehty kovasti sekä terapiatuolissa että kotona. Suhtaudun tulevaan ihan rauhallisin mielin, vaikka työskentelytapa aiheuttaa minussa pelkoa ja jännitystä.

Mitä muuta? Ajattelin tässä tekstissä käsitellä taas kerran henkilökohtaista aihetta. Itsemurhayritykseni vuosipäivä lähestyy. Ajankohta on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia, lähinnä liittyen teemaan miksi ja entä jos olisin onnistunut. 

Miksi? Siihen on jokseenkin helppo vastata. Syksyllä 2014 minulle tehtiin viimeinen lääkemuutos. Olin ollut maniassa useamman vuoden siinä vaiheessa. Joskus marraskuussa koin kristallinkirkkaan hetken - jos tämä lääkitys ei toimi, tapan itseni. Ei mitään sen kummempaa, ajatus meni ohi. Kunnes maaliskuussa tuli se päivä, jäin yksin. Vedin alkoholia, rauhoittavia ja unilääkkeitä sen verran että jälkeenpäin kuulin että olisin kuollut jos mieheni ei olisi syöksynyt minua pelastamaan. 

Nykyään, vuosi myöhemmin, havahdun joskus miettineeni että mitä kaikkea olisin menettänyt jos olisin onnistunut. Se oli vain tunneista kiinni, pienestä sattumasta, ilman sitä minua ei olisi. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, siksi aikanaan nuorempana romantisoinkin itsemurhaa hyvin paljon koska sen jälkeen lakkaa olemasta. Ei ole mitään, mikä on huomattavasti paljon parempaa kuin jatkuva ahdistus, paha ja tuskainen olo joka liittyy hyvin läheisesti minun sairastamiseeni. 

Kun viime keväänä heräsin sairaalasta, minulle selvisi mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kaikki muut jäävät jälkeen. Vietin viikonlopun sairaalassa ja läheiseni kävivät minua katsomassa. Itkimme ja nauroimme. Mutta nyt, vuosi myöhemmin, minä en ole se jonka sieluun jäi arpia. 

Läheiseni pelkäävät edelleen että toistan tekoni. Joka kerta kun jossain joku tekee itsemurhan, se herättää heissä elävästi sen tuskan mikä heräsi vuosi sitten. Minuun asia ei jättänyt minkäänlaisia henkisiä jälkiä, ainoa muistutus on arpi silmäkulmassani. Olisin voinut menettää silmän mutta en menettänyt. Olisin voinut menettää kaiken mutta en menettänyt. 

Itsemurha on itsekäs teko. Itse koin asian aikanaan niin, että se olisi ainoa itsekäs teko mihin pystyisin kilttinä tyttönä. Tiedän miltä tuntuu kun ei ole toivoa, kun kaikki kortit on lyöty pöytään ja mitään ei tapahdu. Mutta se joka kuolee ei joudu pesemään jälkeen jättämäänsä jälkipyykkiä. Miltä ihmisistä tuntuu, kun se elämän tärkein henkilö voi niin huonosti että ajautuu niin epätoivoiseen ratkaisuun?

Olen puhunut vuoden takaisesta paljon, ja suurin kysymys mikä minulle on esitetty, on "oliko se minun vikani? Teinkö jotain väärin?". Itsemurha tuottaa jälkeen jääville surua, tyhjyyden tunteen ja valtavan epätietoisuuden siitä, olisiko voinut vielä tehdä jotain eri tavalla. 

Itsetuhoisista ajatuksista pitää aina puhua. Itse sorrun edelleen noin kerran vuodessa viiltelemään, ja niissä tilanteissa on yleensä kysymys siitä että en saa sanottua että minulla on paha olla. 

Kukaan ei ole yksin. Aina on joku jolle voi soittaa, ja jos ei voi niin sitten otetaan yhteyttä ammatti-ihmisiin. En kadu mitään muuta elämässäni kuin viime keväistä, koska se on kauheinta tuskaa mitä olen läheisilleni tuottanut. 

0/5, en suosittele kenellekään.

Lääkkeiden kirot

Psyykelääkkeissä on aina sivuoireita. Itse olen säästynyt pahimmilta, Lamotriginista minulla ei ole tullut ainuttakaan sivuoiretta ja Zeldox väsyttää mutta otan sen illalla, joten se lähinnä auttaa nukahtamaan.

Pari kuukautta sitten tauti alkoi taas oireilemaan, joten 2 viikkoa sitten minulla aloitettiin Lito kun muut lääkkeeni olivat jo täysillä annoksilla eikä niitä voinut enää nostaa. Tällä hetkellä Lito ei ole vaikuttanut mihinkään, paitsi nukkumiseen. Eikä se ollenkaan auta nukahtamaan.

Jos menen 10 jälkeen nukkumaan valvon 2-4 asti, tai sitten vaihtoehtoisesti jos menen ennen 10 nukkumaan herään viimeistään viideltä. Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä säännöllinen ja tasainen uni ovat suuressa merkityksessä tasapainon säilyttämisen kannalta. 

Minulle on kokeiltu aikalailla kaikki lääkkeet jotka eivät lihota - lihottavia lääkkeitä en suostu syömään. Teini-iässä lihoin 30 kiloa puolessa vuodessa Zyprexan takia enkä suostu enää sellaiseen. 

Minulla on tänään soittoaika lääkärille, ja aion kysyä että mitä nyt. Toisaalta pitäisi odottaa että Lito alkaa vaikuttamaan - psyykelääkkeiden vaikutus alkaa vasta n. 1-3 kuukauden jälkeen - mutta toisaalta liian vähäinen uni vaikuttaa vointiini negatiivisesti. Olen lamaantunut, en jaksa tehdä mitään, en jaksa käydä missään, kaikki uuvuttaa ja olo on samankaltainen kuin masennusjaksolla. Toisaalta en osaa eritellä mikä on masennusta ja mikä on unettomuuden aiheuttamaa turtumusta. 

Mielenkiintoista tässä on se, että unettomuutta ei lue sivuoirelistassa. Sen sijaan siellä mainitaan useammassa kohdassa väsymys ja uupumus. Unettomuuteni kuitenkin alkoi samana iltana kun aloitin Liton. Muuten varmaan vain sietäisin tätä mutta koska lääke aiheuttaa sellaista oireilua mitä sen ei pitäisi, koen tärkeäksi ilmoittaa asiasta.

Todennäköisesti Lito lopetetaan ja mietitään joku uusi lääke, mutta sitten päästään kysymykseen mikä? Lääkkeet jotka eivät lihota ovat aika rajatussa määrässä, suurin osa psyykelääkkeistä lihottaa ja minä olen syönyt käytännössä kaikkia jotka eivät lihota. Masennuslääkkeitä minulle ei voi määrätä sillä ne laukaisevat manian. 

Olo on toivoton, tuntuu siltä että en selviä tästä suosta ikinä. Mikään lääke ei auta ja ne jotka auttaisivat, niitä en suostu syömään. Toimivien lääkkeiden annoksia ei voi enää nostaa. Onko oikeasti liikaa vaadittu että voisin joskus voida hyvin pidempään kuin 3 kuukautta?

Lopussa luvassa kissakuvia

Syöminen - miten se voi olla niin tavattoman vaikeaa? 

Toistuvien maniajaksojen yksi pahimmista oireista on syömättömyys. Se ei varsinaisesti ole syömishäiriö (ainakaan siihen ei suhtauduta vakavasti), mutta oireet ovat samat. En yksinkertaisesti tahdo syödä.

Aikanaan se liittyi ylipainoon, lääkkeiden takia 30 kiloa lihottuani salailin syömättömyyttäni kotona ja paino laski nopeasti. Urheilun kautta en ole koskaan painoani saanut laskemaan, joten olen oppinut loputtoman kierteen siihen, että kun ei syö niin laihtuu nopeammin. 

Olen monesti miettinyt, että yksinkertaisesti - miksi tämä toistuu vain ja ainoastaan maniakausien aikana? Minulla oli tätä ennen jo pitkä tasainen jakso jonka aikana opettelin uudelleen syömään, kello soi kolmen tunnin välein ja aina silloin piti syödä. Nyt, varomerkkinä joka olisi pitänyt tunnistaa ja aikaa sitten, lakkasin syömästä. Tällä kertaa asiaan ei varsinaisesti liittynyt painonpudotushaaveita, olin ihan tyytyväinen itseeni. Tällä kertaa tiedostan sen miten paljon laihdun, mutta en silti syö.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että maniassa ihminen kokee ettei enää hallitse itseään. Jatkuva juokseminen ja ympäriinsä touhottaminen, paikallaan pysymisen vaikeus ja kontrollin menettämisen tunne johtavat siihen, että se ainoa asia mitä pystyt hallitsemaan, on syöminen. Tässä tapauksessa syömättä jättäminen. Nälän tunteen vastustaminen tuo tunteen että voin vaikuttaa edes johonkin.

Itselläni ei ole kokemusta, mutta olen saanut käsityksen että masennuksessa sen sijaan ihmiset ahmivat. Se on mielenkiintoista. Minkä takia molemmilla kausilla on vaikutusta ihmisten ruokailutottumuksiin? Toiset kontrolloivat määriä ja toiset hakevat mielihyvää ruoasta. 

Tämä kertoo lähinnä siitä, miten laaja-alaisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee sairastavan elämää. Ihminen ei pysy paikallaan, ihminen ei pääse liikkeelle, ihminen ei syö tai syö liikaa. On suuria, mahdottomia suunnitelmia ja täyttä toivottomuutta siitä että mikään ei koskaan tule olemaan paremmin.

Olen sairastanut 7 vuotta, olen kokenut sairauteni kautta paljon mutta jostain syystä minusta tuntuu että on vielä paljon asioita joita en tiedä. Keväällä olin hallintakurssilla jossa tapasin toisia kaltaisiani, ja sieltä päällimmäinen kokemus oli se, että todella paljon asioita ja tuntemuksia joiden en tajunnut liittyvän mihinkään, liittyivät nimenomaan sairauteeni. Ja tajusin, kuinka paljon se hallitsee minua ja elämääni.

En voi juoda alkoholia, se laukaisee maniajaksoja. En voi nukkua miten haluan, se laukaisee manian. Shoppailen järjettömästi, en osaa kontrolloida rahankäyttöäni, leikkaan kaikki hiukseni pois minuutin harkinnan jälkeen ja viillän itseni verille koska mikään ei tunnu miltään. En pysty syömään vaikka tiedän miten vakavia oireita syömättömyys tuo tullessaan.

Kaikki tämä tuo epätoivoisen olon, tunteen siitä että en hallitse elämääni ollenkaan. Minulle elämänhallinta on säännöllistä syömistä, alkoholin välttämistä, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kymmeneltä nukkumaan menemistä.

Olen joutunut luopumaan haaveistani opiskella toistaiseksi, olen eläkkeellä 21 vuotiaana enkä tiedä onko minulla laisinkaan tulevaisuutta sellaisena kuin sen olisin halunnut. Joskus tuntuu että olen menettänyt kaiken sen mitä olen ikinä halunnut. 

Ja silti olen edelleen elossa. Olen joskus kovasti yrittänyt tehdä jotain asialle, mutta tässä minä istun kirjoittamassa. Olen jokseenkin onnellinen. 

Luulen että tämä kertoo sen, että kaikesta huolimatta minä haluan uskoa että joskus, ehkä sitten joskus minä saavutan sen kaiken. En sillä aikataululla kuin olisin tahtonut, mutta jaksan uskoa. 

En tiedä mikä pointti tässä on, mutta kai minä vain haluan sanoa, että aina on mahdollisuus parempaan. Koskaan asiat eivät ole niin huonosti etteivätkö ne voisi siitä parantua. Kaikilla on toivoa, minullakin. En edes ole kovinkaan toivoton tapaus jos aletaan vertailemaan.

Olen joskus tahtonut luovuttaa, mutta luulen että enää harkitse sitä. Kuka sitten rapsuttaisi kissojani?

Kertomuksen lähde - mistä kaikki alkoi?

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriöt, ja minulla epäillään myös epävakaata persoonallisuutta. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Synnyin heinäkuussa 1994, onnelliseen perheeseen toiseksi lapseksi. Pihapiirimme oli täynnä lapsiperheitä, ja minulla oli paljon ystäviä. Jos vanhemmillamme meni tuolloin huonosti, sitä emme me lapset nähneet. 

3 vuotta myöhemmin syntyi pikkuveljeni, elämä oli edelleen onnellista.

Äitienpäivänä 16 vuotta sitten vanhempani pudottivat pommin että isä muuttaa nyt pois. Ikäiseni lapsen ei olisi pitänyt ymmärtää mitä se tarkoittaa, mutta minä itkin. Ja päätin etten näytä että on paha olla.

Siitä alkoi tähän päivään asti kestänyt kiltin tytön syndrooma. Kun muutimme toiselle paikkakunnalle ja aloitin esikoulun, hoidin kaikki läksyt itse. En tarvinnut apua, oikeastaan kertaakaan koko peruskouluaikanani. En halunnut olla vaivaksi.

Tätä oiretta lukuunottamatta elämäni oli onnellista. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, elin onnellista lapsuutta turvallisessa ympäristössä ja kotona oli mukava olla. Äiti toki piti tiukkaa kuria yllä, mutta viisaana lapsena ymmärsin sen merkityksen.

Itse muistan olleeni kiltti sairastumiseeni asti, mutta äidin mukaan murrosiän iskiessä meillä räiskyi ja rätisi kun minä ilmaisin mieltäni enkä saanut tahtoani läpi.

Murrosiän tullessa puhkesin kukkaan ja kasvatin tissit ja lantion, ja vihasin sitä. Tästä alkoi pitkä viha vartaloani kohtaan, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Olen aina läski, riippumatta siitä paljonko painan. 

Mutta niin. Elämä oli pääsääntöisesti onnellista, harrastin paljon ja koulussa menestyin loistavasti. Minulla oli loistavia ystäviä, loistavat vanhemmat jotka hoitovat vuoroviikonloppuvierailut hyvin. Olin siihen aikaan kova käymään hirvimetsällä isäni kanssa, ja kesänä jolloin täytin 14 hän ilmoitti minut Metso-leirille, jossa on mahdollisuus suorittaa metsästyskortti. Olin onneni kukkuloilla.

Kuten tavallista, ystävystyin helposti muutaman tytön ja pojan kanssa ja me muodostimme jengin leirin ajaksi. Yksi pojista oli herra x. En halua mainita nimiä, en koe että se olisi tarpeellista.

Leirin loppumisen jälkeen pidin herra x:n kanssa yhteyttä messengerissä (miksei sitä voi enää olla!!!!!), ja minä ihastuin häneen. Sattumalta hänellä oli isäni kotikaupungissa sählypeli, ja päätin mennä katsomaan sen. Juttelimme erätauolla, ja paloin halusta tunnustaa ihastumiseni. 

Kuitenkaan en tehnyt sitä, mutta illalla isän luona avauduin hänelle epätoivoisesti mesessä, mutta kävikin ilmi että hän tunsi samoin minua kohtaan. Aloimme seurustelemaan.

Suhteemme kesti 4 kuukautta, ja se on merkkipaalu sairastumiseni kannalta. Olin liian kiltti tyttö joka ei osannut sanoa ei. Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni tammikuussa 2009, jonka jälkeen yllättävän nopeasti minut ohjattiin sairaalahoitoon. Minua hoidettiin siellä 1,5 vuotta lähes putkeen väärällä diagnoosilla ja väärillä lääkkeillä, mikä on aika yleistä kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saamisessa. 

Mutta niin. On ihmisiä jotka eivät tarkalleen osaa sanoa sairastumisensa syytä, mutta minulla se on selvä ja konkreettinen. Suhde jonka olisi pitäny jäädä tapahtumatta. Olen jossitellut vuosia, että entä jos olisin tehnyt jotain toisin, mutta olen päättänyt lopettaa sen. Sairauden hyväksyminen on oleellinen osa sen kanssa tasapainossa elämistä, joten turha jossittelu aiheuttaa vain liikaa stressiä ja ahdistusta, varsinkin kun asialle nyt ei vain voi enää mitään.

En voi sanoa että olisin täysin sinut tapahtuneiden kanssa, mutta ainakin kykenen kohtaamaan ne tilanteet terapiatyöskentelyssäni. Nykyinen kumppanini on myös tietoinen asiasta, ja hän ymmärtää minua kun herään keskellä yötä huutamaan painajaisteni takia. Mielestäni on tärkeää, että sairastavalla olisi lähellä joku henkilö, vanhempi, ystävä tai kumppani, joka osaa suhtautua vaikeissa tilanteissa oikein. Me olemme kumppanini kanssa käyneet läpi mitä toivon hänen tekevän tietyissä tilanteissa, ja se on helpottanut elämää paljon.

Pointtini tässä lopussa taitaa olla se, että yksinjäämisestä ei hyödy kukaan. Etenkään sinä, mutta myös läheiset jotka tahtoisivat auttaa kärsivät kun näkevät tuskasi mutta eivät voi auttaa.

En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan, tuskin, mutta jos joku sattuu lukemaan, niin kommentoikaa jotain. Ihan mitä vain mieleen tulee. 

- Lotta

Siivousvimmaa ja hukattuja tavaroita

Voihan mania sentäs. Semmoisen pukkasi pari viikkoa takaperin. Elämä on ollut yhtä kaaosta, paikasta toiseen juoksemista ja epätoivoinen yritys päästä aloittamaan lukio. Kävin jo ilmoittautumassa parille kurssille mutta en ole saanu rauhoituttua niinkään pitkäksi aikaa että olisin käyny katsomassa kurssien sisältöä. 

Kävin alkuvuodesta puolen vuoden mittaisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssin. Siellä sain apua ja neuvoja miten mania pysäytetään, mutta olen hukannut kurssin opaskirjan joten se siitä. Enkä jaksa etsiä. Siksi että en haluaisi pysäyttää tätä.

Rakastan olla liikkeessä, rakastan manian aikana tulevaa syömättömyyttä ja radikaalia painonpudotusta, enkä tahdo kuunnella läheisiä jotka yrittävät kiljua minulle että päädyn kohta letkuruokintaan. 

Olin perjantaina yhteydessä lääkäriin, joka ei oikein tiennyt mitä tehdä kun olen aikanaan tehnyt selväksi etten syö mitään lihottavia tai väsyttäviä lääkkeitä. Tämänhetkiset lääkkeeni ovat sellaisilla annoksilla ettei niitä oikein voi nostaa. Lääkäri päätyi määräämään minulle Temestat aamuin illoin mutta vain viikonlopun yli pikaratkaisuna. Eletään sunnuntaita ja tämän tekstin kirjoittamisen ajan paikallaan istuminenkin tuntuu tuskalliselta. 

Minulla oli jo ennen tätä puolen vuoden ajan tasainen jakso, elämä kului normaalisti ja elin aika pitkälti normaalia elämää. Aloin jo kuukausi sitten aavistelemaan manian tuloa, mutta jostain syystä päätin olla asiasta hiljaa enkä kertonut kenellekään ennenkuin avopuolisoni huomasi sen. 

Mutta miksi. Minkä takia kukaan, minäkään, haluaisi olla maniassa? Elin 2  vuotta sumussa toistuvien mania- ja sekamuotoisten jaksojen takia, ja se elämä oli painajaista. Koskaan ei ollut hyvä olla enkä halunnut mitään muuta kuin kuolla.

Mutta nyt on hyvä olla. Olen onnellinen, iloinen, jaksan siivota kotini joka päivä ja nähdä kavereitani joka päivä ja tehdä KAIKEN joka päivä. Minussa on energiaa mihin tahansa, ainoa ongelma on se etten pysty keskittämään sitä mihinkään järkevään mutta jostain syystä se ei haittaa minua.

En ole sairastanut masennusjaksoja sitten teini-iän, enkä muista mitä se on. Mutta voisin kuvitella että kukaan ei halua olla masentunut. Mutta miksi minä sitten rakastan maniassa olemista? Tämä itsevarmuus, tunne siitä että pystyn mihin tahansa ja minä voin tehdä mitä tahansa - voittamaton olo.

Tiedän kaikella järjellä että tämä on järjetöntä, minun pitäisi syödä ja istua alas ja rauhoittua, mutta silti en halua. Haluan olla tässä hurmiollisessa, itsevarmassa olotilassa jossa minusta tuntuu siltä että kaikki on, ja on ollut aina loistavasti.

Keskiviikkona on lääkärille uusi soittoaika, katsellaan sitten oisko miulle jotain sellaista lääkettä joka läpäisee kaikki itse asettamani tiukat kriteerit. 

Palailen asiaan jos muistan, nyt valitettavasti unohtaisin vaikka pääni jos se ei olisi hartioissa kiinni.

- Lotta

Mistä aloittaa?

Olen jo pitkään miettinyt että aloittaisin blogin. On minulla niitä ennenkin ollut, mutta ne ovat olleen sisällyksettömiä, turhia, sieluttomia eivätkä ne tuntuneet koskaan omalle. On ollut asukuvia, kissakuvia, turhaa tekstiä eikä mitään omaa.

Haluaisin kirjoittaa elämästäni ja sairaudestani. Rehellisesti. Avoimesti. En kuitenkaan haluaisin kirjoittaa pelkkää massaan sulautuvaa mielenterveysblogia, en ihannoi omaa sairauttani enkä koe että se on koko elämäni. En muutenkaan romantisoi mielenterveysongelmia, mielestäni niissä ei ole mitään hienoa tai kaunista. Ne ovat surullisia tarinoita, kurjia kohtaloita ja kertomuksia ihmisistä jotka ovat luovuttaneet. 

Silti haluaisin jakaa oman tarinani, kertoa elämästäni ja jakaa asioita julkisesti. Miksi haluaisin jakaa näitä julkisesti? Siksi että joku, joka kokee olevansa samassa tilanteessa saisi lohtua. Että sinä et ole yksin. Kukaan meistä ei ole yksin, aina on joku joka ymmärtää. Aina on joku jonka olkapäähän nojata, itkeä tai nauraa, jakaa hyvät ja huonot hetket. Aina on joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssasi. 

Blogini ei tule sisältämään pelkkää itkua ja murhetta, haluan myös jakaa hyvät hetket. Haluan, että ihmiset saavat oikean kuvan siitä, mitä on elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se ei ole pelkkää kurjuutta ja murhetta, se on paljon muutakin. On hyviäkin asioita, niitä on minulla enemmän kuin huonoja. Pyrin näkemään asioista hyvät puolet, poikkeuksetta, mutta en siinäkään aina onnistu. 

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.