Haluaisin kirjoittaa elämästäni ja sairaudestani. Rehellisesti. Avoimesti. En kuitenkaan haluaisin kirjoittaa pelkkää massaan sulautuvaa mielenterveysblogia, en ihannoi omaa sairauttani enkä koe että se on koko elämäni. En muutenkaan romantisoi mielenterveysongelmia, mielestäni niissä ei ole mitään hienoa tai kaunista. Ne ovat surullisia tarinoita, kurjia kohtaloita ja kertomuksia ihmisistä jotka ovat luovuttaneet.
Silti haluaisin jakaa oman tarinani, kertoa elämästäni ja jakaa asioita julkisesti. Miksi haluaisin jakaa näitä julkisesti? Siksi että joku, joka kokee olevansa samassa tilanteessa saisi lohtua. Että sinä et ole yksin. Kukaan meistä ei ole yksin, aina on joku joka ymmärtää. Aina on joku jonka olkapäähän nojata, itkeä tai nauraa, jakaa hyvät ja huonot hetket. Aina on joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssasi.
Blogini ei tule sisältämään pelkkää itkua ja murhetta, haluan myös jakaa hyvät hetket. Haluan, että ihmiset saavat oikean kuvan siitä, mitä on elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se ei ole pelkkää kurjuutta ja murhetta, se on paljon muutakin. On hyviäkin asioita, niitä on minulla enemmän kuin huonoja. Pyrin näkemään asioista hyvät puolet, poikkeuksetta, mutta en siinäkään aina onnistu.
Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.
