Lopussa luvassa kissakuvia

Syöminen - miten se voi olla niin tavattoman vaikeaa? 

Toistuvien maniajaksojen yksi pahimmista oireista on syömättömyys. Se ei varsinaisesti ole syömishäiriö (ainakaan siihen ei suhtauduta vakavasti), mutta oireet ovat samat. En yksinkertaisesti tahdo syödä.

Aikanaan se liittyi ylipainoon, lääkkeiden takia 30 kiloa lihottuani salailin syömättömyyttäni kotona ja paino laski nopeasti. Urheilun kautta en ole koskaan painoani saanut laskemaan, joten olen oppinut loputtoman kierteen siihen, että kun ei syö niin laihtuu nopeammin. 

Olen monesti miettinyt, että yksinkertaisesti - miksi tämä toistuu vain ja ainoastaan maniakausien aikana? Minulla oli tätä ennen jo pitkä tasainen jakso jonka aikana opettelin uudelleen syömään, kello soi kolmen tunnin välein ja aina silloin piti syödä. Nyt, varomerkkinä joka olisi pitänyt tunnistaa ja aikaa sitten, lakkasin syömästä. Tällä kertaa asiaan ei varsinaisesti liittynyt painonpudotushaaveita, olin ihan tyytyväinen itseeni. Tällä kertaa tiedostan sen miten paljon laihdun, mutta en silti syö.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että maniassa ihminen kokee ettei enää hallitse itseään. Jatkuva juokseminen ja ympäriinsä touhottaminen, paikallaan pysymisen vaikeus ja kontrollin menettämisen tunne johtavat siihen, että se ainoa asia mitä pystyt hallitsemaan, on syöminen. Tässä tapauksessa syömättä jättäminen. Nälän tunteen vastustaminen tuo tunteen että voin vaikuttaa edes johonkin.

Itselläni ei ole kokemusta, mutta olen saanut käsityksen että masennuksessa sen sijaan ihmiset ahmivat. Se on mielenkiintoista. Minkä takia molemmilla kausilla on vaikutusta ihmisten ruokailutottumuksiin? Toiset kontrolloivat määriä ja toiset hakevat mielihyvää ruoasta. 

Tämä kertoo lähinnä siitä, miten laaja-alaisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee sairastavan elämää. Ihminen ei pysy paikallaan, ihminen ei pääse liikkeelle, ihminen ei syö tai syö liikaa. On suuria, mahdottomia suunnitelmia ja täyttä toivottomuutta siitä että mikään ei koskaan tule olemaan paremmin.

Olen sairastanut 7 vuotta, olen kokenut sairauteni kautta paljon mutta jostain syystä minusta tuntuu että on vielä paljon asioita joita en tiedä. Keväällä olin hallintakurssilla jossa tapasin toisia kaltaisiani, ja sieltä päällimmäinen kokemus oli se, että todella paljon asioita ja tuntemuksia joiden en tajunnut liittyvän mihinkään, liittyivät nimenomaan sairauteeni. Ja tajusin, kuinka paljon se hallitsee minua ja elämääni.

En voi juoda alkoholia, se laukaisee maniajaksoja. En voi nukkua miten haluan, se laukaisee manian. Shoppailen järjettömästi, en osaa kontrolloida rahankäyttöäni, leikkaan kaikki hiukseni pois minuutin harkinnan jälkeen ja viillän itseni verille koska mikään ei tunnu miltään. En pysty syömään vaikka tiedän miten vakavia oireita syömättömyys tuo tullessaan.

Kaikki tämä tuo epätoivoisen olon, tunteen siitä että en hallitse elämääni ollenkaan. Minulle elämänhallinta on säännöllistä syömistä, alkoholin välttämistä, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kymmeneltä nukkumaan menemistä.

Olen joutunut luopumaan haaveistani opiskella toistaiseksi, olen eläkkeellä 21 vuotiaana enkä tiedä onko minulla laisinkaan tulevaisuutta sellaisena kuin sen olisin halunnut. Joskus tuntuu että olen menettänyt kaiken sen mitä olen ikinä halunnut. 

Ja silti olen edelleen elossa. Olen joskus kovasti yrittänyt tehdä jotain asialle, mutta tässä minä istun kirjoittamassa. Olen jokseenkin onnellinen. 

Luulen että tämä kertoo sen, että kaikesta huolimatta minä haluan uskoa että joskus, ehkä sitten joskus minä saavutan sen kaiken. En sillä aikataululla kuin olisin tahtonut, mutta jaksan uskoa. 

En tiedä mikä pointti tässä on, mutta kai minä vain haluan sanoa, että aina on mahdollisuus parempaan. Koskaan asiat eivät ole niin huonosti etteivätkö ne voisi siitä parantua. Kaikilla on toivoa, minullakin. En edes ole kovinkaan toivoton tapaus jos aletaan vertailemaan.

Olen joskus tahtonut luovuttaa, mutta luulen että enää harkitse sitä. Kuka sitten rapsuttaisi kissojani?

Kertomuksen lähde - mistä kaikki alkoi?

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriöt, ja minulla epäillään myös epävakaata persoonallisuutta. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Synnyin heinäkuussa 1994, onnelliseen perheeseen toiseksi lapseksi. Pihapiirimme oli täynnä lapsiperheitä, ja minulla oli paljon ystäviä. Jos vanhemmillamme meni tuolloin huonosti, sitä emme me lapset nähneet. 

3 vuotta myöhemmin syntyi pikkuveljeni, elämä oli edelleen onnellista.

Äitienpäivänä 16 vuotta sitten vanhempani pudottivat pommin että isä muuttaa nyt pois. Ikäiseni lapsen ei olisi pitänyt ymmärtää mitä se tarkoittaa, mutta minä itkin. Ja päätin etten näytä että on paha olla.

Siitä alkoi tähän päivään asti kestänyt kiltin tytön syndrooma. Kun muutimme toiselle paikkakunnalle ja aloitin esikoulun, hoidin kaikki läksyt itse. En tarvinnut apua, oikeastaan kertaakaan koko peruskouluaikanani. En halunnut olla vaivaksi.

Tätä oiretta lukuunottamatta elämäni oli onnellista. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, elin onnellista lapsuutta turvallisessa ympäristössä ja kotona oli mukava olla. Äiti toki piti tiukkaa kuria yllä, mutta viisaana lapsena ymmärsin sen merkityksen.

Itse muistan olleeni kiltti sairastumiseeni asti, mutta äidin mukaan murrosiän iskiessä meillä räiskyi ja rätisi kun minä ilmaisin mieltäni enkä saanut tahtoani läpi.

Murrosiän tullessa puhkesin kukkaan ja kasvatin tissit ja lantion, ja vihasin sitä. Tästä alkoi pitkä viha vartaloani kohtaan, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Olen aina läski, riippumatta siitä paljonko painan. 

Mutta niin. Elämä oli pääsääntöisesti onnellista, harrastin paljon ja koulussa menestyin loistavasti. Minulla oli loistavia ystäviä, loistavat vanhemmat jotka hoitovat vuoroviikonloppuvierailut hyvin. Olin siihen aikaan kova käymään hirvimetsällä isäni kanssa, ja kesänä jolloin täytin 14 hän ilmoitti minut Metso-leirille, jossa on mahdollisuus suorittaa metsästyskortti. Olin onneni kukkuloilla.

Kuten tavallista, ystävystyin helposti muutaman tytön ja pojan kanssa ja me muodostimme jengin leirin ajaksi. Yksi pojista oli herra x. En halua mainita nimiä, en koe että se olisi tarpeellista.

Leirin loppumisen jälkeen pidin herra x:n kanssa yhteyttä messengerissä (miksei sitä voi enää olla!!!!!), ja minä ihastuin häneen. Sattumalta hänellä oli isäni kotikaupungissa sählypeli, ja päätin mennä katsomaan sen. Juttelimme erätauolla, ja paloin halusta tunnustaa ihastumiseni. 

Kuitenkaan en tehnyt sitä, mutta illalla isän luona avauduin hänelle epätoivoisesti mesessä, mutta kävikin ilmi että hän tunsi samoin minua kohtaan. Aloimme seurustelemaan.

Suhteemme kesti 4 kuukautta, ja se on merkkipaalu sairastumiseni kannalta. Olin liian kiltti tyttö joka ei osannut sanoa ei. Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni tammikuussa 2009, jonka jälkeen yllättävän nopeasti minut ohjattiin sairaalahoitoon. Minua hoidettiin siellä 1,5 vuotta lähes putkeen väärällä diagnoosilla ja väärillä lääkkeillä, mikä on aika yleistä kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saamisessa. 

Mutta niin. On ihmisiä jotka eivät tarkalleen osaa sanoa sairastumisensa syytä, mutta minulla se on selvä ja konkreettinen. Suhde jonka olisi pitäny jäädä tapahtumatta. Olen jossitellut vuosia, että entä jos olisin tehnyt jotain toisin, mutta olen päättänyt lopettaa sen. Sairauden hyväksyminen on oleellinen osa sen kanssa tasapainossa elämistä, joten turha jossittelu aiheuttaa vain liikaa stressiä ja ahdistusta, varsinkin kun asialle nyt ei vain voi enää mitään.

En voi sanoa että olisin täysin sinut tapahtuneiden kanssa, mutta ainakin kykenen kohtaamaan ne tilanteet terapiatyöskentelyssäni. Nykyinen kumppanini on myös tietoinen asiasta, ja hän ymmärtää minua kun herään keskellä yötä huutamaan painajaisteni takia. Mielestäni on tärkeää, että sairastavalla olisi lähellä joku henkilö, vanhempi, ystävä tai kumppani, joka osaa suhtautua vaikeissa tilanteissa oikein. Me olemme kumppanini kanssa käyneet läpi mitä toivon hänen tekevän tietyissä tilanteissa, ja se on helpottanut elämää paljon.

Pointtini tässä lopussa taitaa olla se, että yksinjäämisestä ei hyödy kukaan. Etenkään sinä, mutta myös läheiset jotka tahtoisivat auttaa kärsivät kun näkevät tuskasi mutta eivät voi auttaa.

En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan, tuskin, mutta jos joku sattuu lukemaan, niin kommentoikaa jotain. Ihan mitä vain mieleen tulee. 

- Lotta

Siivousvimmaa ja hukattuja tavaroita

Voihan mania sentäs. Semmoisen pukkasi pari viikkoa takaperin. Elämä on ollut yhtä kaaosta, paikasta toiseen juoksemista ja epätoivoinen yritys päästä aloittamaan lukio. Kävin jo ilmoittautumassa parille kurssille mutta en ole saanu rauhoituttua niinkään pitkäksi aikaa että olisin käyny katsomassa kurssien sisältöä. 

Kävin alkuvuodesta puolen vuoden mittaisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssin. Siellä sain apua ja neuvoja miten mania pysäytetään, mutta olen hukannut kurssin opaskirjan joten se siitä. Enkä jaksa etsiä. Siksi että en haluaisi pysäyttää tätä.

Rakastan olla liikkeessä, rakastan manian aikana tulevaa syömättömyyttä ja radikaalia painonpudotusta, enkä tahdo kuunnella läheisiä jotka yrittävät kiljua minulle että päädyn kohta letkuruokintaan. 

Olin perjantaina yhteydessä lääkäriin, joka ei oikein tiennyt mitä tehdä kun olen aikanaan tehnyt selväksi etten syö mitään lihottavia tai väsyttäviä lääkkeitä. Tämänhetkiset lääkkeeni ovat sellaisilla annoksilla ettei niitä oikein voi nostaa. Lääkäri päätyi määräämään minulle Temestat aamuin illoin mutta vain viikonlopun yli pikaratkaisuna. Eletään sunnuntaita ja tämän tekstin kirjoittamisen ajan paikallaan istuminenkin tuntuu tuskalliselta. 

Minulla oli jo ennen tätä puolen vuoden ajan tasainen jakso, elämä kului normaalisti ja elin aika pitkälti normaalia elämää. Aloin jo kuukausi sitten aavistelemaan manian tuloa, mutta jostain syystä päätin olla asiasta hiljaa enkä kertonut kenellekään ennenkuin avopuolisoni huomasi sen. 

Mutta miksi. Minkä takia kukaan, minäkään, haluaisi olla maniassa? Elin 2  vuotta sumussa toistuvien mania- ja sekamuotoisten jaksojen takia, ja se elämä oli painajaista. Koskaan ei ollut hyvä olla enkä halunnut mitään muuta kuin kuolla.

Mutta nyt on hyvä olla. Olen onnellinen, iloinen, jaksan siivota kotini joka päivä ja nähdä kavereitani joka päivä ja tehdä KAIKEN joka päivä. Minussa on energiaa mihin tahansa, ainoa ongelma on se etten pysty keskittämään sitä mihinkään järkevään mutta jostain syystä se ei haittaa minua.

En ole sairastanut masennusjaksoja sitten teini-iän, enkä muista mitä se on. Mutta voisin kuvitella että kukaan ei halua olla masentunut. Mutta miksi minä sitten rakastan maniassa olemista? Tämä itsevarmuus, tunne siitä että pystyn mihin tahansa ja minä voin tehdä mitä tahansa - voittamaton olo.

Tiedän kaikella järjellä että tämä on järjetöntä, minun pitäisi syödä ja istua alas ja rauhoittua, mutta silti en halua. Haluan olla tässä hurmiollisessa, itsevarmassa olotilassa jossa minusta tuntuu siltä että kaikki on, ja on ollut aina loistavasti.

Keskiviikkona on lääkärille uusi soittoaika, katsellaan sitten oisko miulle jotain sellaista lääkettä joka läpäisee kaikki itse asettamani tiukat kriteerit. 

Palailen asiaan jos muistan, nyt valitettavasti unohtaisin vaikka pääni jos se ei olisi hartioissa kiinni.

- Lotta