Voihan mania sentäs. Semmoisen pukkasi pari viikkoa takaperin. Elämä on ollut yhtä kaaosta, paikasta toiseen juoksemista ja epätoivoinen yritys päästä aloittamaan lukio. Kävin jo ilmoittautumassa parille kurssille mutta en ole saanu rauhoituttua niinkään pitkäksi aikaa että olisin käyny katsomassa kurssien sisältöä.
Kävin alkuvuodesta puolen vuoden mittaisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssin. Siellä sain apua ja neuvoja miten mania pysäytetään, mutta olen hukannut kurssin opaskirjan joten se siitä. Enkä jaksa etsiä. Siksi että en haluaisi pysäyttää tätä.
Rakastan olla liikkeessä, rakastan manian aikana tulevaa syömättömyyttä ja radikaalia painonpudotusta, enkä tahdo kuunnella läheisiä jotka yrittävät kiljua minulle että päädyn kohta letkuruokintaan.
Olin perjantaina yhteydessä lääkäriin, joka ei oikein tiennyt mitä tehdä kun olen aikanaan tehnyt selväksi etten syö mitään lihottavia tai väsyttäviä lääkkeitä. Tämänhetkiset lääkkeeni ovat sellaisilla annoksilla ettei niitä oikein voi nostaa. Lääkäri päätyi määräämään minulle Temestat aamuin illoin mutta vain viikonlopun yli pikaratkaisuna. Eletään sunnuntaita ja tämän tekstin kirjoittamisen ajan paikallaan istuminenkin tuntuu tuskalliselta.
Minulla oli jo ennen tätä puolen vuoden ajan tasainen jakso, elämä kului normaalisti ja elin aika pitkälti normaalia elämää. Aloin jo kuukausi sitten aavistelemaan manian tuloa, mutta jostain syystä päätin olla asiasta hiljaa enkä kertonut kenellekään ennenkuin avopuolisoni huomasi sen.
Mutta miksi. Minkä takia kukaan, minäkään, haluaisi olla maniassa? Elin 2 vuotta sumussa toistuvien mania- ja sekamuotoisten jaksojen takia, ja se elämä oli painajaista. Koskaan ei ollut hyvä olla enkä halunnut mitään muuta kuin kuolla.
Mutta nyt on hyvä olla. Olen onnellinen, iloinen, jaksan siivota kotini joka päivä ja nähdä kavereitani joka päivä ja tehdä KAIKEN joka päivä. Minussa on energiaa mihin tahansa, ainoa ongelma on se etten pysty keskittämään sitä mihinkään järkevään mutta jostain syystä se ei haittaa minua.
En ole sairastanut masennusjaksoja sitten teini-iän, enkä muista mitä se on. Mutta voisin kuvitella että kukaan ei halua olla masentunut. Mutta miksi minä sitten rakastan maniassa olemista? Tämä itsevarmuus, tunne siitä että pystyn mihin tahansa ja minä voin tehdä mitä tahansa - voittamaton olo.
Tiedän kaikella järjellä että tämä on järjetöntä, minun pitäisi syödä ja istua alas ja rauhoittua, mutta silti en halua. Haluan olla tässä hurmiollisessa, itsevarmassa olotilassa jossa minusta tuntuu siltä että kaikki on, ja on ollut aina loistavasti.
Keskiviikkona on lääkärille uusi soittoaika, katsellaan sitten oisko miulle jotain sellaista lääkettä joka läpäisee kaikki itse asettamani tiukat kriteerit.
Palailen asiaan jos muistan, nyt valitettavasti unohtaisin vaikka pääni jos se ei olisi hartioissa kiinni.
- Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti