Kertomuksen lähde - mistä kaikki alkoi?

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriöt, ja minulla epäillään myös epävakaata persoonallisuutta. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Synnyin heinäkuussa 1994, onnelliseen perheeseen toiseksi lapseksi. Pihapiirimme oli täynnä lapsiperheitä, ja minulla oli paljon ystäviä. Jos vanhemmillamme meni tuolloin huonosti, sitä emme me lapset nähneet. 

3 vuotta myöhemmin syntyi pikkuveljeni, elämä oli edelleen onnellista.

Äitienpäivänä 16 vuotta sitten vanhempani pudottivat pommin että isä muuttaa nyt pois. Ikäiseni lapsen ei olisi pitänyt ymmärtää mitä se tarkoittaa, mutta minä itkin. Ja päätin etten näytä että on paha olla.

Siitä alkoi tähän päivään asti kestänyt kiltin tytön syndrooma. Kun muutimme toiselle paikkakunnalle ja aloitin esikoulun, hoidin kaikki läksyt itse. En tarvinnut apua, oikeastaan kertaakaan koko peruskouluaikanani. En halunnut olla vaivaksi.

Tätä oiretta lukuunottamatta elämäni oli onnellista. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, elin onnellista lapsuutta turvallisessa ympäristössä ja kotona oli mukava olla. Äiti toki piti tiukkaa kuria yllä, mutta viisaana lapsena ymmärsin sen merkityksen.

Itse muistan olleeni kiltti sairastumiseeni asti, mutta äidin mukaan murrosiän iskiessä meillä räiskyi ja rätisi kun minä ilmaisin mieltäni enkä saanut tahtoani läpi.

Murrosiän tullessa puhkesin kukkaan ja kasvatin tissit ja lantion, ja vihasin sitä. Tästä alkoi pitkä viha vartaloani kohtaan, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Olen aina läski, riippumatta siitä paljonko painan. 

Mutta niin. Elämä oli pääsääntöisesti onnellista, harrastin paljon ja koulussa menestyin loistavasti. Minulla oli loistavia ystäviä, loistavat vanhemmat jotka hoitovat vuoroviikonloppuvierailut hyvin. Olin siihen aikaan kova käymään hirvimetsällä isäni kanssa, ja kesänä jolloin täytin 14 hän ilmoitti minut Metso-leirille, jossa on mahdollisuus suorittaa metsästyskortti. Olin onneni kukkuloilla.

Kuten tavallista, ystävystyin helposti muutaman tytön ja pojan kanssa ja me muodostimme jengin leirin ajaksi. Yksi pojista oli herra x. En halua mainita nimiä, en koe että se olisi tarpeellista.

Leirin loppumisen jälkeen pidin herra x:n kanssa yhteyttä messengerissä (miksei sitä voi enää olla!!!!!), ja minä ihastuin häneen. Sattumalta hänellä oli isäni kotikaupungissa sählypeli, ja päätin mennä katsomaan sen. Juttelimme erätauolla, ja paloin halusta tunnustaa ihastumiseni. 

Kuitenkaan en tehnyt sitä, mutta illalla isän luona avauduin hänelle epätoivoisesti mesessä, mutta kävikin ilmi että hän tunsi samoin minua kohtaan. Aloimme seurustelemaan.

Suhteemme kesti 4 kuukautta, ja se on merkkipaalu sairastumiseni kannalta. Olin liian kiltti tyttö joka ei osannut sanoa ei. Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni tammikuussa 2009, jonka jälkeen yllättävän nopeasti minut ohjattiin sairaalahoitoon. Minua hoidettiin siellä 1,5 vuotta lähes putkeen väärällä diagnoosilla ja väärillä lääkkeillä, mikä on aika yleistä kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saamisessa. 

Mutta niin. On ihmisiä jotka eivät tarkalleen osaa sanoa sairastumisensa syytä, mutta minulla se on selvä ja konkreettinen. Suhde jonka olisi pitäny jäädä tapahtumatta. Olen jossitellut vuosia, että entä jos olisin tehnyt jotain toisin, mutta olen päättänyt lopettaa sen. Sairauden hyväksyminen on oleellinen osa sen kanssa tasapainossa elämistä, joten turha jossittelu aiheuttaa vain liikaa stressiä ja ahdistusta, varsinkin kun asialle nyt ei vain voi enää mitään.

En voi sanoa että olisin täysin sinut tapahtuneiden kanssa, mutta ainakin kykenen kohtaamaan ne tilanteet terapiatyöskentelyssäni. Nykyinen kumppanini on myös tietoinen asiasta, ja hän ymmärtää minua kun herään keskellä yötä huutamaan painajaisteni takia. Mielestäni on tärkeää, että sairastavalla olisi lähellä joku henkilö, vanhempi, ystävä tai kumppani, joka osaa suhtautua vaikeissa tilanteissa oikein. Me olemme kumppanini kanssa käyneet läpi mitä toivon hänen tekevän tietyissä tilanteissa, ja se on helpottanut elämää paljon.

Pointtini tässä lopussa taitaa olla se, että yksinjäämisestä ei hyödy kukaan. Etenkään sinä, mutta myös läheiset jotka tahtoisivat auttaa kärsivät kun näkevät tuskasi mutta eivät voi auttaa.

En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan, tuskin, mutta jos joku sattuu lukemaan, niin kommentoikaa jotain. Ihan mitä vain mieleen tulee. 

- Lotta