Tässä taisi käydä niin että en 4 kuukauteen edes ajatellut koko blogia. Mutta sain rohkaisua että pitäisi jatkaa, ja minulla on tarve purkaa tunteitani jonnekin joten blogin kirjoittaminen voi olla ihan hyvä idea.
Miten menee? Ihan hyvin kai. Syksyn mania selätettiin ilman lääkitysmuutoksia, siihen tarvittiin vain hieman aikaa ja säännöllistä nukkumista ja vielä hieman lisää aikaa. Mania johtui todennäköisesti lukion aloittamisen ja olemattoman stressinsietokykyni loistavasta yhdistelmältä, ja kun hampaat irvessä jouduin useammalle ihmiselle myöntämään että voimavarani eivät riitä siihen olo alkoi helpottaa.
Bloggaustaukoni on tapahtunut paljon ja ei mitään. Terapiatyöskentelyni on edennyt ja olemme päässeet aloittamaan viimeinkin tällä viikolla kauan odottamani EMDR-terapian. Vielä on pitkä matka varsinaiseen työskentelyyn mutta turvapaikkaharjoituksia on tehty kovasti sekä terapiatuolissa että kotona. Suhtaudun tulevaan ihan rauhallisin mielin, vaikka työskentelytapa aiheuttaa minussa pelkoa ja jännitystä.
Mitä muuta? Ajattelin tässä tekstissä käsitellä taas kerran henkilökohtaista aihetta. Itsemurhayritykseni vuosipäivä lähestyy. Ajankohta on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia, lähinnä liittyen teemaan miksi ja entä jos olisin onnistunut.
Miksi? Siihen on jokseenkin helppo vastata. Syksyllä 2014 minulle tehtiin viimeinen lääkemuutos. Olin ollut maniassa useamman vuoden siinä vaiheessa. Joskus marraskuussa koin kristallinkirkkaan hetken - jos tämä lääkitys ei toimi, tapan itseni. Ei mitään sen kummempaa, ajatus meni ohi. Kunnes maaliskuussa tuli se päivä, jäin yksin. Vedin alkoholia, rauhoittavia ja unilääkkeitä sen verran että jälkeenpäin kuulin että olisin kuollut jos mieheni ei olisi syöksynyt minua pelastamaan.
Nykyään, vuosi myöhemmin, havahdun joskus miettineeni että mitä kaikkea olisin menettänyt jos olisin onnistunut. Se oli vain tunneista kiinni, pienestä sattumasta, ilman sitä minua ei olisi. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, siksi aikanaan nuorempana romantisoinkin itsemurhaa hyvin paljon koska sen jälkeen lakkaa olemasta. Ei ole mitään, mikä on huomattavasti paljon parempaa kuin jatkuva ahdistus, paha ja tuskainen olo joka liittyy hyvin läheisesti minun sairastamiseeni.
Kun viime keväänä heräsin sairaalasta, minulle selvisi mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kaikki muut jäävät jälkeen. Vietin viikonlopun sairaalassa ja läheiseni kävivät minua katsomassa. Itkimme ja nauroimme. Mutta nyt, vuosi myöhemmin, minä en ole se jonka sieluun jäi arpia.
Läheiseni pelkäävät edelleen että toistan tekoni. Joka kerta kun jossain joku tekee itsemurhan, se herättää heissä elävästi sen tuskan mikä heräsi vuosi sitten. Minuun asia ei jättänyt minkäänlaisia henkisiä jälkiä, ainoa muistutus on arpi silmäkulmassani. Olisin voinut menettää silmän mutta en menettänyt. Olisin voinut menettää kaiken mutta en menettänyt.
Itsemurha on itsekäs teko. Itse koin asian aikanaan niin, että se olisi ainoa itsekäs teko mihin pystyisin kilttinä tyttönä. Tiedän miltä tuntuu kun ei ole toivoa, kun kaikki kortit on lyöty pöytään ja mitään ei tapahdu. Mutta se joka kuolee ei joudu pesemään jälkeen jättämäänsä jälkipyykkiä. Miltä ihmisistä tuntuu, kun se elämän tärkein henkilö voi niin huonosti että ajautuu niin epätoivoiseen ratkaisuun?
Olen puhunut vuoden takaisesta paljon, ja suurin kysymys mikä minulle on esitetty, on "oliko se minun vikani? Teinkö jotain väärin?". Itsemurha tuottaa jälkeen jääville surua, tyhjyyden tunteen ja valtavan epätietoisuuden siitä, olisiko voinut vielä tehdä jotain eri tavalla.
Itsetuhoisista ajatuksista pitää aina puhua. Itse sorrun edelleen noin kerran vuodessa viiltelemään, ja niissä tilanteissa on yleensä kysymys siitä että en saa sanottua että minulla on paha olla.
Kukaan ei ole yksin. Aina on joku jolle voi soittaa, ja jos ei voi niin sitten otetaan yhteyttä ammatti-ihmisiin. En kadu mitään muuta elämässäni kuin viime keväistä, koska se on kauheinta tuskaa mitä olen läheisilleni tuottanut.
0/5, en suosittele kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti